Seitsemänvuotias ”Vaahteramäen Eemeli” kurvaa taivaansinisellä Helkama Nappulallaan kantahämäläisen kodin pihaan. Pihalle on juuri ajanut punainen Volkswagen Polo sekä isäni pakettiautollaan. Isän hypähtäessä ulos pakettiautostaan, nousee punaisesta autosta miellyttävän kuuloinen mies ja kysyy isältäni: -Onko tämä talo myynnissä? Isäni vastaa hetkeäkään epäröimättä, että kaikki on myynnissä paitsi vaimo ja lapset. Tästä isäni toteamuksesta kaikki kohdallani lähti ja sydämeeni syttyi liekki. Olen myyjä.

Jo nuorena poikana myin ”yhtä sun” toista. Milloin maalaamiani kännykän kuoria, viritettyjä autoradan autoja tai vaappuja.

Kaupallinen ala oli niin selvä suunta, kuin se vaan voi nuorella tulevaisuutta miettivällä maalaispojalla olla.

Vaikka aikanaan vannoin, että huonekalualalle en tule, niin kaikesta huolimatta suurella intohimolla jatkoin vanhempieni esimerkillistä huonekaluliikettä.

Vuoden huonekaluliike-titteli tai selviytyminen kuusinumeroisesta verottajan konkurssiuhkaisesta maksuvaatimuksesta ei ole opettanut minulle juuri mitään, verrattuna siihen, mitä tänään ymmärrän kotimaan markkinasta ja ympäristömme toiminnasta.

Koen olevani äärimmäisen kovia kokenut yrittäjä. Haluan opettaa lähimmäisilleni, että yrittäjä on epäonnistuja, joka yrittää niin kauan, kunnes hän onnistuu. Jos hän joskus luovuttaa, niin silloin hän ei ainakaan tule onnistumaan. Nimittäin intohimo ei ole sitä, että uskoo itseensä maailman parhaana sänkykauppiaana. Vaan se on sitä, kun uskoo itseensä, vaikka kukaan muu ei enää uskoisikaan.